Hänen ei olisi pitänyt valehdella. Hän tajusi sen samalla hetkellä kun avasi suunsa vastatakseen Toivo Mieloselle, ja vain ujouttaan ja mielenmaltin puutteesta hän ei vaihtanut sanoja, jotka tunkivat hänen huulilleen:
- Kina on mennyt maalle puolaimia poimimaan.
Hangaten koko ajan juomalasia tiskinsä takana Mielonen kysyi:
- Vieläkö hänen äitinsä on elossa?
Hän vastasi katsoen muualle:
- On.
Kello oli kymmenen aamulla, ja koska oli torstai, kulmakunnilla oli täysi touhu käynnissä. Viisi kuusi miestä seisoi tiskin ääressä Toivon ahtaassa baarissa, jonka seinät olivat melkein pelkkää ikkunaa, Kalliossa. Tuolla hetkellä tuntui yhdentekevältä, keitä siellä oli, mutta pian se olisi tärkeää, ja myöhemmin Joonas Makkonen yrittäisi sijoittaa kaikki kasvot paikalleen.
Hänen vieressään oli salkkunsa kanssa punaposkinen asianajaja Taisto Konttinen, joka pistäytyi aamun kuluessa kolme neljä kertaa ryyppäämässä seisovalta jalalta olusen ja joka sen jälkeen pyyhkäisi huuliaan hänelle ominaisella tavalla. Hänellä oli kuuluva ääni ja hän laski aina leikkiä kiusoitellen naisasiakkaitaan, niin että naisten täytyi toppuutella miehen kielenkäyttöä, jonka kertomista painokone ei kestä.
Joonaksesta ei tiedetty, kuka hän oli, mutta häneen oli totuttu ja häntä oli alettu lopulta pitää ikään kuin kalustoon kuuluvana.
Samanlainen oli tunnelma kaikkina arkiaamuina, siis maanaintaisin, tiistaisin, keskiviikkoisin, torstaisin ja perjantaisin.
Joonas ei ollut tahtonut luopua päiväjärjestyksestään.
Hän olisi voinut vaieta. Joillakuilla oli tapana tulla pullapuodin tiskin ääreen sanomatta sanaakaan, kun kuitenkin tiedettiin, mitä he halusivat. Hän puolestaan otti joka kerran kolme sarvea ja jommankumman iltapäivälehdistä.
Hän sanoi kuitenkin, ehkä nöyryydestä, ehkä täsmällisyydestä:
- Kolme voisarvea.
- Mitä Kinalle kuuluu? puotipuksu kysyi häneltä.
- Ei sen kummempaa, hän vastasi.
Hänen ei olisi pitänyt valehdella. Se oli vika tikki.
- Minä tässä ihmettelin, onko hän lähtenyt jonnekin. En ole nähnyt häntä liikenteessä muutamaan päivään.
Muutkin asiakkaat olivat huomanneet, ettei Kinaa ollut näkynyt.
Joonas avasi suunsa eikä kyennyt muuttamaan valmistamiaan sanoja, vaikka jokin vaisto varoitti häntä:
- Kina on mennyt landelle puolukkaan.
Hänen vaimonsa kävi silloin tällöin landella tervehtimässä äitiään.
Joonasia harmitti vastauksensa, eikä vain siksi, että hän oli tullut sanoneeksi valheen eikä mielellään valehdellut, vaan koska hänellä oli aavistus, ettei sitä olisi pitänyt tehdä. Hän ei kuitenkaan voinut kertoa heille totuutta.
Ulosastuessaan hän kohtasi naapurintytön, joka lykki vauvaansa.
Joonas kumartui katsomaan vauvaa.
- Mikä sen nimi on, kysyi hän.
- Pirkko, tyttö vastasi. Minä luulen, että hänen ensimmäinen hampaansa on tulossa. Terveisiä Kinalle.
Sattui, että he söivät hiiskahtamatta sanaakaan, mahdollisimman nopeasti, kuin päästäkseen urakasta, ja Joonas oli vielä pöydässä, kun Kina alkoi hänen selkänsä takana pestä astioita altaassa.
Pestessään astioita Kina oli ilmoittanut:
-Minä menen landelle puolukkaan.
Joonas ei kantanut hänelle kaunaa. Millä oikeudella hän olisi voinut häneltä jotakin vaatia? Riitti että hän saattoi tehdä päivittäiset toimensa.
Ilma oli autereista ja ihmeellisen liikkumatonta.
Hän olisi mielellään palannut yhdessä Kinan kanssa autiota katukäytäviä kotiin, vaikka he eivät olisi keksineet mitään sanottavaakaan.
Suurmiehistä puhuttaessa Kina halusi aina vetää esiin sen näkökannan, että ilman kaltoin kohtelemiaan vaimoja, muusia, ei arki olisi pyörinyt. Siksipä ei Joonas sen koomin ollut sankareistaan juurikaan Kinalle puhunut.
Ehkä hän ei palaisi?
Hän ei ollut vielä levoton. Hän olisi voinut olla, sillä oli sattunut, ettei vaimo ollut palannut, ja kerran Kina oli ollut kolme päivää poissa.
Palatessaan hän ei ollut selittänyt mitään.
Joonas ei ollut sanonut hänelle mitään. Miksi hän olisi? Mitä häne olisi sanonut?
Kaksi kolme kertaa Joonas hätkähti kuullessaan melua, mutta sen aiheuttivat alakerran hiiret, joita hän ei enää yrittänytkään saada häviämään niin kuin ei myöskään harmaaksi muuttunutta mustaa tukkaansa tai päälaella loistavaa sisäkumia, joita hän ei enää yrittänytkään saada värjättyä tai peittää.
Tällä kertaa saattoi ajatella selitystä. Ehkä puolukoita oli niin runsaasti, että hän ei malttanut palata kotiin.
Miksi hän panisi toimeen hälytyksen ja panisi vireille kysymyksiä, joihin kukaan ei osaisi vastata?
Kina ehkä palaisi kuitenkin. Oli enemmän kuin todennäköistä, että hän oli valehdellut eikä ollut mennyt äitinsä luo maalle.
Hän muisti, ettei Kina ollut ottanut mukaansa poimuria, kuten tavallisesti puolukkaan lähtiessään.
Kuin pakottaakseen kohtalon antamaan myöten Joonas sytytti eteisen valon.
Jos hän nukkuikin, hän ei ainakaan sitä tiennyt.
Vielä aamullakaan Kina ei ollut palannut.
Joonas päätti, ettei nousisi tavallista aikaisemmin, vaan noudattaisi jokapäiväistä järjestystä.
Se oli hänelle nöyryytys. Hän ei tunnustanut sitä.
Monilla on palkintokaappi. Joonaksella on palkintohuone. Siellä on valtava määrä pokaaleita, kun "ennen annettiin niitä". Nyt on siirrytty mitaleihin. On myös kunnia- ja ansiokirjoja. Kaikki hyvässä järjestyksessä niin kuin koko kerrostalokoti.
Hän oli käynyt keskikoulun ja suunnitellut muurariksi, jonka työtä oli tehnyt isän kanssa. Hän myös nuohosi ja aikoi rakennusmestariki. Hän soitti myös kannelta ja lauloi, ja sen vuoksi rikas sisaruspari sai houkutelluksi hakemaan opettajaseminaariin. Valmistumisen jälkeen oli heti edessä sotaväki ja - sota partioretkineen, RUK, haavoittuminen ja sodan jatkaminen. Ensimmäisessä haavoittumisessa hengen pelasti se, että kielletty räjähtävä patruuna osui patruunalaukkuun ja tuhosi sen. Toinen kerta osuma jalkaan ei ollut yhtä paha.
Joonas kohosi kapteenisi sodan aikana ja oli nyt reservin majuri ja aktiivi reservin upseeri. Hän on ehtinyt harrastaa myös kuorolaulua. Hän soittaa pianoa hyvin. Parikymmentä vuotta sitten edesmennyt vaimo olikin pianonsoiton opettaja. Vaimo tuki aina hänen urheiluharrastuksiaan.
Hän ui, juoksi ja voimisteli.
Joonas on kaikkiruokainen paitsi ettei ole koskaan nauttinut alkoholia eikä vetänyt henkostakaan tupakkaa. Muttei hän ole suinkaan aina harjoitellut urheilua. Niin kauan kuin hän toimi opettajana, hänelle riitti se, mitä itse sai liikuntatunneilla. Vasta eläkkeelle päästyään hän alkoi treenata. Lääkäriä hän ei ole lainkaan tarvinnut eikä lainkaan painonvartijoita. Alkuaikoina hänen kilpailupainonsa oli 63 kg. Nyt paino on 60 kg. Selityksenä terveet elämäntavat. Hän myös haluaa itse tehdä vielä kaikki tarpeelliset kotityöt, pestä esimerkiksi myös ikkunat.
Kotikaupungissaan hänet tuntevat kaikki. Suuri seitsenlukua käyttävä aikakauslehti on seurannut hänen elämäänsä, huippuunsa trimmattua Joonasta. Kun lehti teki hänestä jutun, lukijat ovat halunneet tietää, mitä miehelle nyt kuuluu. Sitä seurataan.
Kaupunkilaiset tunnistavat miehen jo siitä, kun jalka nousee polkupyörälle puoli metriä yli istuimen liikkeelle lähdettäessä.
Joonaksella ei ole sponsoria urheiluharrastuksiinsa. Hän sanoo, ettei ole koskaan edes kehdannut sellaisia hankkia, "kun en minä ole mikään julkkis". Taitaa silti kohta olla, kun ja jos kaupungin kaunein tyttö Kina palaa marjareissultaan.
Kina ei ollut palannut. Joonas meni vastapäisen leipurin myymälään ostamaan voisarvia. Hän otti niitä aina viisi, kolme itselleen ja kaksi vaimolleen, ja kun ne pyytämättä laitettiin ruskeaan paperipussiin, hän ei huomauttanut mitään.
Hänen tarvitsi vain syödä pois kaksi ylimääräistä voisarvea, ja siitä hänen mieleensä juolahti, ettei hän "sanoisi mitään", mikä merkitsi, ettei hän tunnustaisi Kinan lähteneen ilmoittamatta siitä hänelle.
Oliko Kina sitä paitsi todella lähtenyt marjaan? Hän ei ollut ottanut mukaansa poimuria, kuten yleensä. Hän oli ottanut mukaansa vain kiiltonahkaisen laukkunsa.
Kina saattoi palata päivän kuluessa millä hetkellä tahansa. Ehkä hän oli jo tullut?
Vielä kerran Joonas yritti vaikuttaa kohtaloon.
- Kina! hän kutsui vaimoaan melkein iloisella äänellä palatessaan kotiin.
Sitten hän söi yksin keittiön pöydän kulmalta, pesi kuppinsa, lautasensa ja keräsi voisarvien murut. Omaatuntoaan rauhoittaakseen hän meni yläkertaan varmistamaan, että vaimon matkalaukku oli yhä kaapissa. Kinalla ei ollut toista. Hän olisi voinut ottaa sen sieltä edellisenä päivänä, vaikkapa kun Joonas oli pyöräilemässä, viedä sen pois ja sijoittaa sen jonnekin talteen.
Postinkantaja tipautti postit postiluukusta, ja Joonakselta kului jonkin aikaa postin lukemiseen.
Pian kello oli yksitoista, ja hän meni kuten muina aamupäivinä lähikauppaan.
- Mitä Kinalle kuuluu?
- Hyvää.
- Ihmettelin, onko hän sairas. En ole nähnyt häntä aikoihin.
Miksi hän ei ollut vastannut siihen mitä tahansa muuta kuin:
- Kina meni maalle puolukkaan.
Häntä harmitti tuo kömpelyys.
Kotiin palatessaan hän meni palkintohuoneeseensa. Hänen asteli vitriinin ääreen, jossa olivat hänen kallisarvoisimmat mitalinsa, olivat poissa.
Etusivu
